HomeSukututkimusVeikko Holopainen: Sukutarina1. luku

AlkuunSeuraava

Ensimmäinen luku

Kauan, kauan aikaa sitten

Elettiin yhdeksännentoista vuosisadan loppupuolta. Maamme olot eivät olleet kovin hyvässä mallissa. Vähävarainen väki eli suorastaan kurjuudessa. Nälkä ja puute olivat jokapäiväisiä vieraita heidän kodeissaan.

Kaikenlaiset taudit olivat jatkuvana vitsauksena. Yksi sen ja vielä myöhemmänkin ajan vaikeista sairauksista oli keuhkotauti, joka salakavalasti iski ihmisiin silloinkin kun sitä ei osannut varoa. Tämä vaikea tauti kaatoi etenkin pieniä lapsia ja nuoria, mutta myös parhaassa iässä olevia miehiä ja naisia sairastui. Muutaman vuoden sairastettuaan he riutuneina siirtyivät täältä ajasta iäisyyteen.

Myös nilsiäläinen suuren ja vähävaraisen perheen isä Henrik Johan Holopainen sortui keuhkotautiin. Kaksivuotisen taistelun jälkeen hänen tahtonsa ja voimansa loppuivat, ja hän joutui päättämään maallisen vaelluksensa. Hän oli ehtinyt olla aviossa kuutisentoista vuotta vaimonsa Maria Loviisan kanssa, joka oli omaa sukuaan Vepsäläinen. Nuori leski jäi kuuden orpolapsen kanssa kilvoittelemaan toimeentulosta ja jokapäiväisestä leivästä.

Henrik Johan oli kuollessaan vasta neljänkymmenenyhden vuoden ikäinen, mies parhaassa iässä. Elämisen lait ovat joskus sellaisia, että ihmisjärki ei tahdo niitä ymmärtää.

Siihen aikaan ei yhteiskunta ojentanut auttavaa kättään puutteessa ja hädässä olevan hyväksi. Itse kunkin oli pidettävä huoli itsestään ja perheestään sillä tavalla kuin siihen kykeni. Jos toimeentuloon ei ollut muuta keinoa, piti lähteä kerjäämään; talosta taloon kulkien pyytämään ruokaa ja vaatteita. Ei monilapsisessa perheessä ollut edes kenkiä niin monia, että kaikki lapset olisivat talvella päässeet ulos lähtemään. Ulkona oli oltava vuoron perään. Samoin oli päällysvaatteiden laita. Päällyshousujakaan ei pojilla ollut ennen kuin he olivat kyllin vanhoja käymään tilapäisapuna taloissa.

* * *

Kun Henrik Johan kuoli, oli vuosi 1883. Isän poismenon takia Maria Loviisa joutui tekemään kipeitäkin ratkaisuja lastensa elämän turvaamiseksi. Isoimmat hän joutui lähettämään maataloihin rengeiksi ja pikkupiioiksi pienellä palkalla; ja pienimmät ilman rahapalkkaa, vain ruoka ja vaate palkkanaan. Pääasiahan oli, että he saivat kylliksi ruokaa ja jaksoivat näin torjua sairaudet lapsuusaikanaan.

Henrik Johanille ja Maria Loviisalle oli ehtinyt syntyä kaikkiaan seitsemän lasta, mutta yksi oli menehtynyt isän vielä eläessä. Kuudesta jäljelle jääneestä vanhin oli Aaro Heikki, joka oli jo ollut kolme vuotta renkinä eräässä Murtolahden talossa. Hän oli jo viisitoistavuotias, ja hänelle maksettiin melkein aikamiehen palkka. Aaro Heikki oli nöyrä, kuuliainen ja ahkera työntekijä.

Tytär Anna Loviisa oli toiseksi vanhin, täyttänyt kaksitoista vuotta. Hän oli ollut vuoden pikkupiikana Vännilänharjulla; siinä talossa, jonka mökissä Vaiviolammen länsipäässä perhe asui loisina - niin kuin siihen aikaan oli tapana vähän halveksien sanoa vuokralaisista.

Myös kolmanneksi vanhimman lapsen Kalle Kustin oli lähdettävä pikkurengiksi, että hän saisi oman niukan toimeentulonsa tienatuksi. Hän pääsi töihin samaan taloon jossa isosisko oli pikkupiikana. Kalle Kusti oli silloin vasta yhdeksänvuotias, mutta terhakka ja reipas miehen alku. Kun hän joutui kotoaan lähtemään, äiti ompeli hänelle hänen elämänsä ensimmäiset miesten housut. Siinä ommellessaan äiti puheli Kalle Kustille, että pitäähän toki olla miehellä miesten housut, kun hän kerran lähtee ansiotyöhön. Poika oli sanattoman ylpeä päällyshousuistaan - näytti kuin hän olisi sillä hetkellä lisää miehistynyt. Kyynelet silmissä äiti laittoi poikansa aamusella ensimmäistä kertaa suureen maailmaan kolme vuotta vanhemman Anna Loviisan mukana. Vännilänharjun talosta tulisi Kalle Kustille ainakin toistaiseksi melkein kuin koti.

Maria Loviisalle jäi huollettavaksi kolme nuorinta poikaa. Taavetti oli isän kuollessa vasta seitsenvuotias, ja Erik Johan oli täyttänyt viisi vuotta. Perheen kuopus, Otto Vilhelm, oli vasta vuoden ikäinen.

Heidän elämänsä ei ollut helppoa eikä toimeentulo kehuttavaa. Onneksi vanhin poika Aaro Heikki ja tytär Anna Loviisa pystyivät antamaan palkoistaan vähän apua äidin ja sisarusten elatukseen.

Maria Loviisa itse teki kaikkea työtä, mitä oli mahdollista kotona tehdä. Hän kehräsi villoja langoiksi, ja hän neuloi niistä sukkia, lapasia, villapaitoja ja kaikkea mitä ihmiset hänellä neulottivat. Hän myös ompeli uusia vaatteita ja korjasi entisiä käyttökuntoisiksi. Työtä hänellä oli niin paljon kuin hän suinkin kerkesi tehdä, mutta ansio jäi heikonlaiseksi. Vähän myöhemmin hän kävi päivisin kodin ulkopuolellakin työssä. Taavetti kaitsi kaikkein nuorimpia Erikiä ja Ottoa äidin poissa ollessa.

* * *

Melkein ylitsepääsemättömistä vaikeuksista huolimatta ajan ratas lähti pikku hiljaa pyörimään eteenpäin Maria Loviisan ja hänen lastensa elämässä. Lapset kasvoivat ja alkoivat saada parempaa palkkaa, myös Kalle Kusti sai jo rahaa ylöspidon lisäksi.

Siihen aikaan ei maassamme ollut yleistä oppivelvollisuuslakia, eikä vähävaraisten lapsilla ollut mahdollisuuksia koulunkäyntiin ja opiskeluun. Oli lähdettävä hankkimaan toimeentuloaan kun alkoi vähänkin pystyä, jopa alle kymmenen vuoden iässä. Niinpä lapset eivät oppineet lukemaan eivätkä kirjoittamaan, toiset eivät koko elinaikanaan. Rikkaiden ja hyvin toimeentulevien perheiden lapsilla oli silloinkin mahdollisuus kulkea opintiellä.

Oli kulunut kolme vuotta Henrik Johanin kuolemasta. Aika alkoi arpeuttaa kipeitä haavoja, joita aviopuolison ja isän poismeno oli perheeseen jättänyt, mutta uutta murhetta oli tulossa vaikeuttamaan jokapäiväistä elämää. Nuorin poika Otto Vilhelm sairastui samaan tautiin, joka vei hänen isänsä maan poveen. Otto-pojan sydän lakkasi sykkimästä kolme vuotta isän kuoleman jälkeen. Suru oli raskas äidin kannettavaksi. Raskas se oli myös ainoalle sisarelle, Anna Loviisalle, sekä veljille.

* * *

Kului vuosia. Isättömistä pojista ja tytöistä oli varttunut jo melkein aikuisia. Nuorimmatkin Taavetti ja Erik Johan olivat hankkiutuneet maalaistaloihin rengeiksi, ja toiset olivat muuttaneet pois synnyinseudultaan.

Ainoastaan Kalle Kusti oli edelleen Vännilänharjulla työmiehenä, siinä samassa talossa johon hän yhdeksänvuotiaana sisarensa mukana lähti pikkurengiksi. Hän kävi usein äitinsä luona syntymäkodissaan ja yöpyikin siellä melkein joka yö. Välimatka ei ollut kovin pitkä, korkeintaan kilometrin verran. Poika autteli äitiään monella tavalla: hommasi polttopuut pihaan ja pilkkoi ne uuniin sopiviksi, pyydysti kalaa äidin syötäväksi, teki ja järjesteli kaiken tarpeellisen.

Lasten lähdettyä maailmalle Maria Loviisa jäi asumaan Vaiviolammen päässä olevaan mökkiin. Hän ei ollut halukas muuttamaan siitä muualle, koska mökki oli vielä kohtalaisen hyväkuntoinen ja lämmin asua. Jääntiin vaikutti sekin, että Kalle Kusti oli niin lähellä turvana ja apuna. Käviväthän toisetkin lapset aina silloin tällöin häntä tervehtimässä, mutta koska heidän työpaikkansa olivat kaukana, heidän käyntinsä jäivät väkisinkin monin verroin harvemmiksi kuin Kalle Kustin.

Oli tammikuu 1890. Kuopiossa oli markkinat, jotka pidettiin joka vuosi tammikuun viimeisellä täydellä viikolla. Maria Loviisa meni myös markkinoille - olihan tapana, että Kuopion tammimarkkinoille lähtivät kaikki, joille se oli vähänkin mahdollista. Markkinat olivat koko kansan rieha. Siellä tavattiin vanhoja tuttuja ja solmittiin uusia tuttavuuksia; pidettiin hauskaa ja juhlittiin.

Markkinoilla Maria Loviisa tapasi vanhan tuttavan Petter Parviaisen. He alkoivat keskustella ja kertoilla ja kysellä kuulumisia. Petter kertoi Marialle vaimonsa kuolleen jo jonkin aikaa sitten ja jättäneen hänet kotiinsa ihan yksin. Heidän siinä puhellessaan ja muistellessaan nuoruusaikoja Petter yllättäen ehdotti Marialle:

"Kun meitä on kaksi yksinäistä leskeä, niin etkö sinä voisi lähteä minulle vaimoksi ja elämäntoveriksi? Mukavampi olisi elää kahden kuin yksin, muuttaisit minun luokseni asumaan."

Eikähän Maria Loviisalla ollut mitään tuota ehdotusta vastaan. Mutta kun tämä tuli niin äkkiä ja ilman mitään ennakkovalmisteluja, hän ihan hämmästyi. Niinpä hän vastasi: "Mietitään ja tuumitaan tuota asiaa vaikka syksyyn ja tutustutaan. Jos päädymme sellaiseen lopputulokseen, että sovimme toisillemme, niin mikäpä meitä estäisi menemästä vaikka vihille."

Niinhän siinä sitten kävi, että joulukuussa 1890 Maria Loviisa Holopainen ja Petter Parviainen vihittiin avioliittoon, kumpikin toisen kerran. Maria Loviisa muutti Petterin kanssa samaan talouteen, ja niin alkoi heidän yhteinen elämänsä.

* * *

Vännilänharjun talo oli iso maanviljelystila, seudun suurimpiin lukeutuva. Metsämaata oli paljon ja lypsykarja oli monipäinen. Peltoakin oli sen ajan mittapuulla paljon. Heinät tehtiin kotieläinten tarpeisiin vielä etupäässä luonnonniityiltä ja rantaluhdilta. Se peltoala mitä oli, käytettiin viljan ja juurikasvien viljelyyn.

Sen ajan paikoista ja sen ajan välineillä heinänteko vaati hyvin paljon ihmistyövoimaa. Kun karja kulki vapaasti suurilla metsälaitumilla, joilta se aamuin illoin käytiin etsimässä ja ajamassa pihaan lypsettäväksi, karjanhoitokin vaati väkeä. Niinpä Vännilänharjunkin talossa oli vierasta työvoimaa kahdeksasta kahteentoista ihmistä vuodenajasta riippuen; talvisin vähemmän ja kesäaikana enemmän. Naisia oli kolme tai neljä, loput olivat miehiä ja poikia.

Kun palkattua työväkeä oli näin paljon, sekä miehiä että naisia, oli siinä itse kullakin hyvä mahdollisuus tutustua toiseen sukupuoleen. Jouduttiinhan paljon olemaan samoissa töissä, jopa kahden kesken. Silloin oli hyvä tehdä tuttavuutta. Niin Kalle Kustikin tutustui Fredrika Savolaiseen, erääseen karjapalvelijaan, niin perusteellisesti että tyttö tuli raskaaksi. Vastuuntuntoisena nuorena miehenä Kalle Kusti meni avioon tytön kanssa, ja Fredrika Savolaisesta tuli Fredrika Holopainen.

Kalle Kusti muutti nuoren vaimonsa kanssa vanhaan tuttuun Vaiviolammen mökkiin.

Hän kävi edelleen talossa töissä, mutta Fredrika lopetti raskaan työn teon. Hänen synnyttämisaikansa läheni jo, ja pirteä ja terve poikavauva syntyi marraskuussa. Hän oli nuoren parin esikoinen, ja he elivät yhtä elämänsä onnellisimmista ajoista. Mummo, Kalle Kustin äiti, itse kaiken kokeneena osasi tehdä kätilön työt ja hoitaa lapsen ja äidinkin niin hyvin että ei ollut mitään pelkoa epäonnistumisesta. Kasteessa lapsi sai pian nimekseen Otto Wilhelm. Silloin oli vuosi 1894.

Nuoren avioparin yhteinen elämä näytti lähtevän eteenpäin kaikin puolin toivotulla tavalla. Lapsikin oli terve, söi ja kasvoi hyvin. Eipä siinä ollut kovinkaan suurta hoivailemista, kunhan muisti syöttää ja pitää huolta puhtaudesta.

Otto-pojan ollessa puolivuotias muuan seikka askarrutti etenkin Kalle Kustin mieltä. Hänet oli nimittäin määrätty arvan nostoon, silloiseen kutsuntatilaisuuteen. Arvalla katsottiin, ketkä armeijakelpoisista nuorista miehistä joutuivat kolmivuotiseen venäläismalliseen asepalvelukseen ja ketkä saivat jäädä reserviin. Armeijaan määrättiin silloisten lakien mukaan noin kaksi tuhatta miestä joka vuosi, ja heidän palvelusaikansa oli tuo kolme vuotta. Reserviin määrättyjen oli puolestaan käytävä koulutuksessa kolmen vuoden aikana yhteensä yhdeksänkymmentä vuorokautta. Laki koski kaikkia kaksikymmentäyksi vuotta täyttäneitä terveitä miehiä.

Kalle Kusti ei joutunut arvan nostossa kolmivuotiseen palvelukseen, vaan hänet määrättiin reservin koulutukseen Iisalmeen. Ensimmäinen koulutusjakso alkoi jo saman vuoden lopulla. Koulutus tapahtui siellä venäjän kielellä, ja kouluttajat kuuluivat Venäjän armeijaan. Kalle Kustikin kävi käskyn saatuaan oppimassa kaikkea sitä, mitä sen aikaisessa armeijassa opetettiin.

Vapauduttuaan hän palasi perheensä luokse ja jatkoi työtä entisessä paikassa, kaikkia tutuiksi käyneitä tehtäviä.

* * *

Kun Kalle Kustin ja Fredrikan ensimmäisen lapsen, Otto-pojan syntymästä oli kulunut vajaa kolme vuotta, odotti Fredrika toista pienokaista. Maaliskuussa 1897 syntyi perheeseen toinen poika, joka oli terve ja pirteä niin kuin ensimmäinenkin. Kasteessa hän sai nimekseen Taavetti, mutta Tatuna hänet tunnettiin jokapäiväisessä elämässä.

Pari vuotta Tatun jälkeen syntyi kolmas poika, jonka nimeksi annettiin Pekka.

Siitä kolmen vuoden päästä neljäs lapsi teki tuloaan perheeseen. Vuosisatakin oli ehtinyt vaihtua välillä, sillä Lassi Kusti syntyi vuonna 1902. Nyt oli jo perheessä neljä perillistä, ja he kaikki olivat terveitä ja elämänhaluisia poikalapsia.

* * *

Fredrikan terveys alkoi monen synnyttämisen jälkeen horjua. Hän ei ollut enää se nuori kaunis nainen, joka hän oli ollut siihen aikaan kun he alkoivat Kalle Kustin kanssa seurustella. Niinpä Maria Loviisa, poikien mummo, muutti heidän luokseen asumaan auttaakseen Fredrikaa lasten hoidossa ja taloustöissä.

Fredrika synnytti vielä viidennen pojan 1904. Hänelle annettiin kasteessa nimeksi Junnu. Tämä viides synnytys mursi lopullisesti Fredrikan terveyden. Hän sairastui pahamaineiseen keuhkotautiin. Fredrika taisteli urhoollisesti vielä kaksi vuotta viimeisen pojan syntymän jälkeen. Sitten hänen voimansa loppuivat, ja hän jätti jäähyväiset perheelleen ja elämälle.

Vaimon kuolema oli Kalle Kustille niin raskas isku, että hänen oli siitä vaikea toipua. Raskas oli myös äidin menetys viidelle pojalle.

Voisi sanoa että oli poikien onni, että mummon, Maria Loviisan, aviomies Petter Parviainen oli kuollut hiljattain. Mummo saattoi nyt pitää huolta pojista, eivätkä he näin ollen jääneet ilman äidillistä huoltajaa. Olihan mummo poikien mielestä hyvin turvallinen, ja hän oli ikäisekseen hyväkuntoinen. Vanhimmat pojat Otto ja Tatu auttoivat mummoa monissa pikku askareissa isän ollessa ansaitsemassa jokapäiväistä toimeentuloa.

* * *

Aika kului ja pojat kasvoivat. Kipeimmät muistot äidistä alkoivat unohtua. Myös Kalle Kusti alkoi päästä siitä ikävästä, jonka vaimon kuolema hänelle aiheutti. Hän alkoi taas viihtyä työtovereittensa seurassa aivan kuin ennen Fredrikan kuolemaa. Nyt hän jo huomasi sellaisenkin seikan, että edellisenä syksynä oli taloon pestattu uusi karjapalvelija entisen mentyä avioon ja muutettua muualle.

Tämä uusi palvelija oli parikymmenvuotias Iida Maria Nuutinen. Kalle Kusti pani mielihyvin merkille Iidan viehkeyden ja muut miestä kiehtovat ominaisuudet. Hän alkoi pyrkiä lähempään kanssakäymiseen Iida Marian kanssa, eikä Iidakaan ainakaan erikoisesti vieroksunut Kalle Kustia. Liekö se sitten johtunut siitä että he olivat saman talon työväkeä, vai hyväksyikö Iida Kalle Kustin muutenkin seurustelukumppaniksi, ilman sen kummempaa tarkoitusta. Joka tapauksessa heidän kanssakäymisensä meni niin pitkälle, että Kalle Kusti kosi Iida Mariaa ja toivoi häneltä myönteistä vastausta. Hän pyysi Iida Mariaa vaimokseen ja pojille äidiksi.

Iida Maria kieltäytyi kohteliaasti mutta päättäväisesti sanoen, että ei hänestä taida olla äidiksi, koska hän on sellaiseen aivan kokematon. Todistaakseen sanojensa päättäväisyyttä hän lähti talosta ja meni Lappeenrantaan, missä hän sai palveluspaikan pappilasta. Iida Maria palveli vuoden pappilan sisäkkönä, mutta hän palasi syksyllä takaisin Vännilänharjun taloon karjanhoitajaksi.

Sopii vain arvailla, mikä veti hänet takaisin entiseen paikkaan. Olikohan ehkä sittenkin jokin osuus tuolla viiksipartaiselle Kalle Kustilla ja hänen kosinnallaan? Sivusta katsoen kyllä näytti, että avioliitto heidän välillään ei olisi kovinkaan mielekäs. Olihan heillä ikäeroakin melkein neljätoista vuotta, ja Kalle Kustilla oli viisi poikaa edellisestä avioliitosta. Iida Maria oli sitä vastoin vapaa ja viehkeä nuori nainen.

Mutta ajatelkootpa muut mitä halusivat, Kalle Kusti otti asian uudelleen esille ja alkoi hakeutua Iida Marian seuraan. Kun he kesällä olivat metsässä vastaksia taittamassa seuraavan talven tarpeita varten, Kalle Kusti kosi Iida Mariaa uudelleen, pyytäen häntä vaimokseen ja pojille äidiksi. Iida Marialla oli vastaus kuin valmiiksi mietitty. Ihan empimättä hän suostui Kalle Kustin kosintaan. Sitten hän jatkoi vielä puhetta leikilliseen sävyyn: "Sehän on tämä ihmisen pää niin kuin lanttu, niin että kerta kuolla syntyneen. Minä lähden sinun pojillesi äidiksi ja sinulle aviopuolisoksi." Sellainen oli heidän kosintansa seremonia.

Iltasella päivätöiden päätyttyä he menivät yhdessä Vaiviolammen mökille ja kertoivat tulevalle anopille aikomuksestaan. Maria Loviisa oli siitä kovasti mielissään ja sanoi jo salaa toivoneensa, että asiat menisivät juuri niin kuin ne nyt näyttivät menevän. Myös pojille selitettiin, että Iida Mariasta tulee heille uusi äiti. Jokainenhan heistä sen ymmärsi ja oli kovasti mielissään. Nuorin poika Junnu toi ajatuksensa julki, kun hän sanoi näin: "Tule vain meille äidiksi, kun tuo mummo on jo niin vanha. Kyllä me sinusta tykkäämme hyvin paljon."

Iida Maria ja Kalle Kusti valmistautuivat lähtemään Nilsiän kirkolle ilmoittamaan itsensä kuulutuksiin. Siihen aikaan oli käytäntö, että kirkossa kuulutettiin kolmena peräkkäisenä sunnuntaina, ja vasta sitten voi mennä vihille. Kun tuo aika oli kulunut, he kävivät vihillä kaikessa hiljaisuudessa. Niin heistä tuli aviopari, mies ja vaimo.

Iida Maria muutti Vaiviolammen mökkiin anopin ja poikien luokse asumaan ja pitämään heistä huolta. Kalle Kusti jatkoi työssä käyntiä Vännilänharjussa.

* * *

Kun perheasiat oli taas saatu kuntoon, alkoi herätä ajatus, että pitäisi lähteä yrittämään omin toimin; jos vaikka onnistuisi saamaan vähän entistä paremman toimeentulon. Maataloustöissä ja karjanhoidossa Ida Marialla ja Kalle Kustilla oli kokemuksen kautta saatu oppi, jota voisi hyödyntää omaksi hyväksikin. Niinpä he päättivät mennä jonkin talon torppareiksi eli vuokraviljelijöiksi, kun sellainen tilaisuus vain ilmaantuisi.

Nilsiän Piekäälänmäessä sattui sitten vapautumaan torppariasunto, suurtilan omistajan ja viljelijän Aaro Pietikäisen omistamalla maalla. Kun Kalle Kusti sai sen kuulla, lähti hän kiireen vilkkaa ottamaan asiasta selvää ja, jos mahdollista, tekemään vuokrasopimusta. Asia järjestyi toivotulla tavalla: Pietikäisen isäntä ja Kalle Kusti pääsivät yhteisymmärrykseen kaikista vuokraehdoista.

Niin Kalle Kusti sai perheelleen asunnon. Asunto oli savutupa ja siinä vieressä pienikokoinen kamari, sekä porstua eli eteinen, jonka yhteydessä oli pieni ruokakomero. Se oli tyypillinen sen ajan vuokralaisen asunto.

Perhe sai pitää useita lehmiä ja hevosta. Myös muita eläimiä sai kasvattaa kotitarpeiksi tai vaikka myytäviksi. Eläimille tarvittavat heinät sai tehdä päätilan mailla olevilta luonnonniityiltä. Vuokra oli maksettava työnä - sovittu määrä päiviä vuodessa oli käytävä tekemässä talon töitä. Lisäksi oli vuokralaisen annettava taloon osa viljelemästään viljasta. Useimmiten se oli ohraa.

Tämän vuokratilan nimi oli Solansuu. Nimi johtui kai siitä, että tilan rakennukset sijaitsivat pitkän karjasolan päässä.

Solansuun vuokra-alueeseen kuului myös erillinen niittyalue, joka oli noin kahden kilometrin päässä asuinpaikasta. Se oli mäkien välissä oleva niittynotko, nimeltään Matonotko. Se oli pitkä ja kapea luonnonniitty, josta vuokralainen sai tehdä heinät kotieläintensä ruuaksi.

* * *

Kalle Kusti hankkiutui perheineen majanmuuttoon Piekäälänmäkeen Solansuun torppaan. Silloin oli vuoden 1908 myöhäissyksy. Kalle Kustin perheeseen kuuluivat nuori aviovaimo Iida Maria, isoäiti Maria Loviisa, sekä lapset Otto, Tatu, Pekka, Lassi ja Junnu, eli yhteensä kahdeksan henkeä. Heillä oli yksi lehmä ja vähän irtainta, sekä vuode- ja pitovaatteita ja ruokatavaraa.

Iida Maria talutti lehmän uuteen paikkaan Pekka pojan ollessa ajomiehenä. Isoimmat pojat Otto ja Tatu olivat isänsä mukana kuljettamassa muita tavaroita. Mummo Maria Loviisa tuli kahden nuorimman pojan, Lassin ja Junnun kanssa ja piti heistä huolta. Onneksi järvet olivat jo jäätyneet niin vahvoiksi että kestivät kulkea, sillä se lyhensi muuttomatkaa huomattavasti.

Vihdoin oli kaikki tavarat saatu muutettua, ja elämä oli saatu kulkemaan sitä rataa jota Kalle Kusti ja Iida Maria olivat suunnitelleet sen kulkevan. He olivat uudessa kodissa, josta joskus tulisi heille ikioma - mutta sitä he eivät silloin vielä tienneet. Sen kodin nimi oli Solansuu.

* * *

AlkuunSeuraava

©Veikko Holopainen 2006